Ajatukset kirkastuvat

Blogi on ollut  pitkään hiljaa. Hiljaiseloon on ollut syynä uusi perheenjäsen, joka vie aika paljon aikaa, mutta myös se että ajatukset ovat olleet enemmän tai vähemmän sekaisin kevään tapahtumien vuoksi.
Tänä vuonna aprillipäivä oli täynnä kaikkea muuta kuin hauskoja kepposia.. Ässä pääsi laukkailemaan enkelihevosena ikivihreille laitumille 1.4.2014. Vaikka tiedän sydämessäni tehneeni oikein, se ei poista ikävää. Ja vaikka minulla olikin hyvin aikaa valmistautua Ässän poismenoon vakuutusyhtiön korvauspäätöstä odotellessa, en voinut välttyä kyyneleiltä, kun ratsuttaja laittaa viestiä Ässän vihdoin päässeen kivuistaan.
Ässä päädyttiin tuhkaamaan Lemmikkilehdossa, koska sillä oli elinikäinen teuraskielto takapolven piikityksen vuoksi. Nyt odotan, että saamme laitettua oman talomme pihan kuntoon ja käymme ostamassa Ässälle oma hevoskastajan, jonka juurelle tuhkauurna haudataan. Onneksi asumme sen verran maalla, että tämä on mahdollista.

Minulla on autotallissa ja kellarissa hyvä kokoelma hevostarvikkeita (yhtään satulahuopaa ei esimerkiksi enää tarvitse  hankkia..), jotka odottavat uutta käyttäjää. Ensin ajattelin, että haluanko edes lähteä tähän hevosrumbaan uudelleen? Monilla ystävilläni on tänä vuonna ollut melko paljon visiittejä klinikoille erinäisten vaivojen vuoksi ja treenejä ja kisoja on jouduttu perumaan ihan liikaa. Ja miten pääsisin eroon siitä, etten vertailisi hevosia Ässään? Ehkä eniten pelkäsin tunnetta, jos mikään ei tuntuisikaan miltään, kun Ässä on poissa.

Hyvä ystäväni oli luvannut lainata omaa hevostaan minulle heti kun vain haluaisin kiivetä takaisin hevosen selkään ja äitienpäivän kunniaksi lähdin reippaana matkaan. Ratsastushousujen nappi vähän kiristi vyötärön seudulta, mutta se annetakoon vielä anteeksi (mutta ei enää vuoden päästä..). Kypärä, kengät, chapsit ja hanskat kaivettiin esiin naftaliinista ja ei kun hevosen kyytiin. Ensin vähän kävelin ohjastuntumalla, sitten vähän keventelin. Täti kyllä alkoi hengästyä varsin pienestä, eikä tämä kevään siitepölyaalto ainakaan helpota asiaa yhtään.

Täti tuuppaa. Kuva: Sanna Kuusakoski

Välikävelyiden jälkeen vähän laukkaa ja nyt aidanvierustan todistajat alkoivat epäillä minun innostuneen ja oikeassa olivat! Ratsastustauko kyllä tuntui kropassa, vaikka ystävät kehuivatkin istuntaani, mutta ratsastus tuntui yhtä hyvälle kuin ennenkin ja oli kiva huomata että hevonenkin oli rento ja kuulolla. Jäi hyvä fiilis. Ratsastuksen jälkeen minulta kysyttiin, että haluaisinko lisää tätä? Vastausta ei tarvinnut paljon miettiä. Kyllä! I feel good!

Mutta totuusthan on se, ettei minulla juuri nyt ole ihan hirveästi aikaa omalle hevoselle, jota pitäisi liikuttaa vähintään 5-6 kertaa viikossa, sillä pienin perheenjäsenemme tarvitsee minua (ja miksei myös ne isommatkin). Nyt suunnitelmissa olisi hankkia nuori 5-7 vuotias hevonen, joka menisi aluksi ratsutettavaksi taitavalle nuorten hevosten ratsastajaystävälleni ja jos hevonen osoittautuisi järkeväksi voisin pikkuhiljaa aloitella ratsastusta kerran viikossa kunnes lapsonen vähän kasvaa. Sounds like a plan!